Lapset katselevat ääneti vuoroin isään ja äitiin. Ovat kuin vahanukkia siinä ryysyissään. Oton käy sääliksi heitä, ja nytpä jo kuohahtaa viha hänessä, kun akka ilkeää haukkua kahvista, vaikka lapsille ei riitä edes kunnolliseen ravintoon.
— Kissan… sanonkoma mitä… kuonoosi.
Oton silmät kiiluvat kuin vihaisen eläimen. Riikka hölmistyy ja jää ihmeissään katsomaan, mistä se semmoisen miinauksen sai, Otto…
— Mitä se tuo nyt on?
— Sitä, että ei lapsilla särvintä… eikä vaatteita… niin tämä kahvista. Ala joutua siitä!
Vähitellen selviävät Rinteen mökin asukkaat taipaleelle. Lapset tiirottavat kuin viluiset oravanpojat vakassa, ja Otto vetää selkä koukussa kelkkaa lumisella metsätiellä. Riikka hynttää jälessä, olallaan nyytit, joissa on koko perheen talousvarastot. Sänkyrenkkana ja pöytä on saanut jäädä mökkiin, kun kämpällä on valtion sängyt ja vehkeet.
Iltapimeällä päästään kämpälle. Otto on väsynyt ja märkä kuin uitettu koira. Kämpän lavitsoilla loikoo miehiä, joiden joukossa Otto tuntee muutamia mökkiläisiä, samoin häädettyjä kuin hänkin. Joku heistä alkaa hänellekin härnäillä:
— No et jäänyt mökkiisi ja ruvennut talolliseksi. Sehän komiata olisi ollut, perr-setti.
Otto ei puhu sille viisastelijalle mitään. Lähentelee mestaria, jolle olisi perheen majoituksesta puhuttava.
— Noita lapsia on kovin paljon Otolla, sanoo mestari. — Mihinkä ne kaikki saa sopimaan?