Otto nostaa lavojen pönkän paikoilleen, heittää kiukaalle pari maahan pudonnutta kiuaskiveä ja pönkittää sitten oven huolellisesti. Katkera tunne kasvoi sitä tehdessä, kiersi jo kuin kairalla sydänalaa.
Tuuli lennätteli lumihiuteita, ja pakkanen vihloi kipeitä niveliä. — Paleltuu ne lapsiparatkin tällaisella vinkalla… ka, navetan ovi on auki.
Siihen jäi navettakin, pieni ja matala. Lehmä oli pitänyt antaa pois, kun ei siellä kämpällä suvaittu, eikä ollut pitopaikkojakaan. Eläkelehmäpä se vain oli, kun oma oli tullut syödyksi sota-aikana.
— Siin' on housut, vedä omiesi lisäksi jalkaasi, ettei reitesi palellu, kehoittaa Otto ja heittää repaleiset sarkahousut Riikan eteen.
— Pane itse ryysysi, kivahtaa Riikka. Hän on tullut pahalle päälle kesken lähtöä, kun on huomannut, että kahvipurkki on tyhjä ja lähtökahvi jää saamatta.
— Ka, enhän minä kun hyvällä… näitä housuja… ne on vielä hyvät housut, kun vähän paikkaa, toimittaa Otto ja vasten tahtoaankin naurahtaa.
Riikan muoto ennustaa rajuilmaa, ja Otto istuu penkille odottamaan.
Pitäähän toki Riikan saada lähtörippi pitää.
— … tuo paljon sureta, vaikka tällaisesta pöksästä lähteekin. Kun ma otan ja kyöhäytän kokosen tuohon pöydälle, tuliaisiksi uudelle… pistää niin helvetisti vihaksi, kun ukko on tuommoinen kötys.
— No, no, elähän nyt, Riikka-kulta…
— Vai kulta… sanoisit: piru. Vai semmoisilla minua muka hyvittelet. Olisit aikoinasi torpan laittanut, niin ei tarttisi nyt kuin mustalaisten lähteä. Eikä edes kahvia saa tämä kuvatus akalleen riittämään.