— Eipä ei. Kiertää se minunkin sisuksiani, niinkuin vuolimella vetelisi, sanoo Otto. — Olisi kuitenkin pitänyt se maapala ottaa, niin olisi saanut olla paikoillaan.
— Ja joutua vielä suurempaan ahdinkoon, virkkaa Riikka. — Katuvan ne jo kuuluvat muutkin Arvolan mäkitupalaiset kauppojaan, kun lehmän laidun kielletään ja polttopuita ei saa ostamallakaan.
— Sehän se minuakin peloitti.
Otto tuntee vähäistä mielihyvää, ettei ole edes siihen ahdinkoon joutunut kuin toiset mökinmiehet. On hän siten osoittanut ikäänkuin etevämmyyttään toisille.
— No, ei itketä, Riikka… piru häntä suremaan… vielä se elämä muuttuu, kun jaksetaan odottaa. Jos häntä jo ensi kesänä sattuisi saamaan omituisen olinpaikan.
Otto koettaa teristyä ja liikkua reippaasti, mutta huomaa miten jalkoja painaa kuin suohon ja kurkussa kuroo katkeruus. Tahtoisi mielellään kuohahdella vihaa, mutta se ei jaksa nousta. Olisi paljon parempi, kun saisi purra hammasta ja kirota… kirota niin, että lahoisen mökin seinät leviäisivät siihen paikoilleen. Ei jaksa.
— Mihin minä nämä ryysyt saan sopimaan? Ja miten sinä jaksat noita penskoja vetää? kysyy Riikka.
— Pane nyyttiin, minä kannan selässäni, sanoo Otto.
— Höh… vaikka polvesi lokattavat kuin vanhan hevosen. Jaksaisivat nuo pennut juosta jälessä, edes alkumatkan.
Mitään vastaamatta menee Otto ulos, seisahtaa pihamaalle. Niin, mitä hänen pitikään? Jaa, Riikka käski äsken housuja saunasta hakemaan, repaleina riippuvia. Siihen se nyt jää saunakin, ainoa ilo, kyyhöttämään yksinäisenä ja hylättynä. Kohta särkyy ovi, eikä kestä kauan kiuaskaan. Tottapa se uusi asukas korjaa.