Aapo valvoi. Hän kuuli sydämensä lyönnit tasaisena ja rauhallisena, eivätkä mitkään ajatukset häntä vaivanneet. Hänellä nyt kuitenkin oli omaa maata, ja tyttö tuossa oli myöskin hänen, ja jäsenissä tuntui olevan voimia kaksinverroin rakentamaan uutta sen sijalle, joka kohtalon oikusta oli tuomittu häviämään.
Huoneessa oli sammutetun kynttilän ja kuusen tuoksua, ja kuu paistoi sisään ikkunasta. Sen valoläikkä siirtyi permannolta vuoteeseen ja valaisi jo tytön kasvoja. Valkoinen hammasrivi loisteli punaisten huulien raosta, ja kihara oli valahtanut kasvolle.
Kohta kuului huoneesta vain kahden nukkuvan luonnonlapsen tasainen hengitys. Kuun valoläikkä siirtyi verkalleen kuusen oksille. Oli jouluyö.
23.
Rinteen Otto valmisteli perheineen muuttoa mökistä, joka nyt oli jätettävä toiselle. Raskaalta tuntui jättää koti, joka jo vuosikymmeniä oli ollut kuin oma. Jokainen seinänrakokin sisälsi muistoja menneiltä päiviltä, ja vaikka niissä oli suurin osa karvaita, ei niitä olisi hennonut heittää vieraan tallattaviksi ja kulutettaviksi.
Mutta se oli maattoman tuomio. Kun asui toisen maalla, oli niinkuin lehti tuulessa.
Niin, muutettava on Otonkin eukkoineen. Riikka istuu ryysyläjällä ja koettaa laitella vaatteita lasten ympärille, kantaakseen heidät kelkkaan, jolla Otto heidät kiskoo kämpälle.
Riikan sormet sotkeutuvat yhtämittaa, eikä pukeminen edisty. Sydän tuntuu niin kovin herkältä, se on kuin haavan lehti. Kyynelkin kihoaa silmäkulmaan.
— Ke, ka, mitä sinä nyt tyhjää… koettaa Otto tyynnyttää.
— Minkä minä sille, että pahalta tuntuu… tässä on oltu nuoresta asti… puutteet yhdessä kärsitty ja lapset tehty… Ei se ihme, jos välistä köyhänkin akan sydän kummasti kiertyy.