— Jos nyt pyytäisit kuitenkin, naureksi tyttö.
— Voisinhan minä järjestää koko asian.
— Sinä! — Aapo katseli tyttöä. Osasi se olla veikeä ja aina semmoinen, että toinen tuli hyvälle tuulelle, vaikka olisi ollut alakuloinenkin.
— Niin, niin. Etkö ottaisi minulta, kun oikein kauniisti pyytäisin. Onhan sinun kuitenkin kerran otettava, ja meillä olisi nyt kotona rahojakin useita tuhansia, puheli tyttö. Ja kun Aapo näytti, aikovan estellä, pisti hän kätensä pojan suun eteen ja jatkoi silmät loistavina:
— Ajattele, miten mukavaa olisi, kun saisimme juhannukseen kaikki valmiiksi. Isäkin sanoo, että turha sinun on muualta velkaa ottaa, kun kerran meillä on rahaa. Hän näes luulee, että sinä aiot valmistaa kaikki yhtä menoa.
— Niinkö hän sanoo?
— Niin, ja kyllä se minustakin olisi siten sopivinta.
Aapo näytti miettivän asiaa.
— Jos sitten pitänee sinulta lainata, sanoi hän. — Mieluimmin minä raivaisinkin korpea kuin rakennuksella näpertelisin. Saisihan noille näyttää, miten uudismaahan peltoa anotaan.
Tultiin rakennusten paikalle. Sopivasti oli Aapo lautakunnan miesten kanssa kartanon paikan valinnut. Länteen viettävä sileä rinne ulottui järven rantaan, ja pohjoispuolella oli suojaava, kaunis metsä. Paikalla oli joskus ollut ihmisasunto, koskapa siinä kasvoi vahvarunkoisia pihlajia ja nurmettunut kiviraunio, uunin pohja, oli aukeaman keskellä.