— Mitäs sanot? kysyi Aapo tytöltään, joka siinä tarkasteli ympärilleen.
— Tämä on kaunis paikka, en osaa muuta sanoa.
— Ja sinä tyydyt tällaiseen?
— Vaikka mihin sinun kanssasi. Vai pelkäätkö, että vielä oikuttelisin sinulle? Opinhan sitä kai minäkin jotain elämästä, naurahti tyttö.
Tätä tunnustusta oli Aapo odottanutkin.
* * * * *
Palattuaan myöhemmin Karjamaahan tapasi Aapo äitinsä siellä. Pihamaa oli jo melkein sula, ja äiti penkoi jotain aitassa, joka oli vielä purkamatta.
Aapo riisui hevosen ja kytki sen pihapihlajaan appeelle.
Tuli mieleen kesä ja Harjamaan kukkivat pihlajat. Niiden varjossa oli hän leikkinyt lapsena ja levännyt miehenä. Nyt ne jäävät siihen.
Aapo istui pihakivelle ja tunsi ikävän kuristavan kurkkuaan. Vanha koti ei kai niin vähällä unohtuisikaan kuin hän jo oli ollut valmis uskomaan.