Äiti tuli aitasta ja kulki hänen ohitseen. Näki Aapon surulliset kasvot.
— Voi poika poloinen… koettaisit jättää ikävät mietteesi.
— Niin minä jätänkin, sanoi Aapo ja tekeytyen reippaaksi nousi korjailemaan valjaita.
— Ei se suremalla muutu, sanoi vielä äiti.
— Eipä ei… ja hyvähän on sielläkin, kun pääsee oikein asettumaan.
Onhan meillä nyt kuitenkin omaa maata.
26.
Kevät jo kulkee mailla. Lehti on eräänä lämpimänä yönä puhjennut puihin, ja ahorinteillä loistavat esikot upeassa väriloistossaan.
Rinteen Otto on ihmetellyt tänä lauantaina, miksi hän on odottanut niin kiihkeästi iltakellon sointia työpaikalla. Se selviää hänelle, kun kello on vihdoinkin soinut ja miesjono vaeltaa kivikkopolkua kotiinsa.
Niin ne olivat menneet muinakin lauantaina, kukin kotiinsa, ne, joilla sellainen oli. Hänen oli vain pitänyt jäädä kämpän kolkkoon ahtauteen, kuulemaan kirouksia ja näkemään huonoa elämää.
Hän kaipasi entiselle mökilleen, joka vieläkin oli siellä autiona.