Mikä sen ikävän nyt niin polttavana toikin tänä lauantaina? Hän on joka lauantai miettinyt elämäänsä ja usein viikollakin muistanut entistä mökkiään, kaivannut saunaa ja lauantaitunnelmaa, johon ei täällä päässyt milloinkaan, mutta nyt poltti ikävä kuin tulella. Hän taisi olla sairaskin, koskapa ei ollut ruoka mennyt oikein alas koko viikolla ja jalatkin tuntuivat aina niin kovin raskailta.
Mutta ilma oli niin kaunis ja tuuli lämmin, että piti lähteä entisiä olinpaikkoja katsomaan. Riikka sitä panee vastaan, lähtöä, mutta hän nyt lähtee vaan. Sattuu sairauskin tulemaan, niin sitten jää käynnit käymättä.
Ei jouda Otto syömäänkään, niin on kiire lähtöön. Haukkaa vähän mennessään ja sanoo Riikalle:
— Elähän odota illalla kotiin, jos sattuu niinkuin väsyttämään ja pitää johonkin kylään yöpyä.
Jalka nouseekin kankaan kivikkopolulla keveämmin kuin moneen aikaan. Ei tunnu väsyttävänkään, vaikka päivällä oli pitänyt istua työpaikalla moneen kertaan, milloin mestarin silmä sattui välttämään.
Se olikin nyt jo kevät ja se se virvoitti vanhaakin. Siellä entisillä olinpaikoilla, naapureissa, pääsevät miehet jo kynnökselle. On hupaisaa aikaa, kun saavat siementä sirotella omaan maahan.
Sitä ajatellessa vääntää kitkerä kipu sydänalaa. Olisi hänkin ollut torppari, niin olisi nyt saanut perkata omilla peltosaroillaan kauniin kevään tultua.
Jos häntä enää jaksaisi omaa maata viljellä, kun voimat tuntuivat joka päivä vain vähenevän. Mutta ne olivatkin häneltä menneet tässä yhtämittaisessa renttuamisessa, vieraan työssä ja puutteita kärsiessä.
Ja pojat jo auttaisivatkin häntä. Nyt olivat siellä missä isäkin, kiertolaisen koulussa kaikkea pahuutta oppimassa. Pelaavat jo korttia ja reuhaavat kuin toisetkin isommat maankiertäjät.
Sitäkin ajatellessa koski kipeästi. Hänenkin pojistaan tuli sellaisia, vaikka ennen kuvitteli, että kun saa omaa maata, niin opettaa pojat kunnon työmiehiksi ja ihmisiksi.