* * * * *
Laskeva päivä punasi lammen pintaa ja rastas viserteli pihakuusessa.
Otto ei noussut enää siitä entiseltä pihanurmeltaan.
27.
Korpeen avatun aukion laidassa heilui Aapo hurstisissaan, väännellen kangella tervaskantoa, joka itsepäisesti aikoi pysyä paikoillaan. »No se nyt on ihme, ettet sinä…» Kannon käkkyräkourat rutisivat, ja mies kellahti kankineen kumoon. Mutta jopa kaatui kantokin.
Aapo heitti kangen juuriläjää vasten ja pyyhkäisi paitansa hihalla kasvojaan. Saa nyt jäädä. Onkin juhannusaatto, ja päivä kiertää jo pohjoiselle. Pihasta kuuluu karjan kotiinhuuto. Liina siellä huhusi hoidokkejaan ja laitteli saunaa lämpiämään.
Aukio korven laidassa oli vasta alussa. Uuden kodin rakennus oli vienyt
Aapolta aikaa, vaikka rakentamassa olikin kokonaan vierasta voimaa.
Nyt se oli jo siellä metsän rinnassa valmiina, ja hän saisi kokonaan
antautua pellon raivaukseen.
Aapo katseli valmiita peltosarkoja. Maa oli lihavaa, savipohjaista. Kyllä se raivaajansa vaivat maksaa, kun sen ensin saisi kasvukuntoon. Vaikeata se oli, äärettömiä ponnistuksia kysyvää, ja illoin hän olikin niin väsynyt, palattuaan raiviolta, että ei jaksanut montakaan sanaa vaihtaa nuoren vaimonsa kanssa.
Hän näki, että Liina kärsi siitä. Mutta olihan pelto raivattava, elämä saatava alkuun.
Moni joutuikin tässä uudessa palstajärjestelyssä näin raivaamaan tiluksensa koskemattomaan metsään, kuinka moni sen sitten jaksaisi tehdä lopullisesti, velkahuolien painamana.
Eihän käynyt kieltäminen, että monelle tuli velkataakka, jonka painavuutta ei ollut osannut edeltäpäin kuvitellakaan. Ja velka oli aina velkaa, varsinkin kun korkomenot yht'äkkiä nousivat moninkertaisiksi.