Voimakkaat jaksaisivat siinä taistelussa, mutta miten kävisi heikommille? Vikkikin oli sanonut pian jättävänsä koko hoidon silleen.
Se oli surullista, että asiat olivat näin, kun vasta oltiin uudistusten alussa. Kaikki eivät edes olleet ehtineet saada palstojaan erotetuksi.
Mutta vaikka oli näin, ei silti pitäisi heittäytyä rennoksi, vaan iskeä kyntensä yhä lujemmin maahan. Aikahan voi kaikki puutteellisuudet korjata, mutta hukkaan menetettyä työaikaa ei mikään.
— Hei, Aapo. Tule jo pian sieltä! huusi Liina pihasta.
Aapo olikin jo kävellyt puolitiehen peltoa, mutta jäänyt vielä tarkastamaan perunan taimistoa, joka näytti uudismaassa lupaavalta. Peltopalan hän oli raivannut aikaiseen keväällä ja kuokkinut valoisina öinäkin, rakennusmiesten nukkuessa.
Aapon kasvoilla kuvasteli tyytyväisyys. Ensi kesänä lainehtii jo ruislaiho korpiaukeamassa, ja uusia sarkoja ilmestyy yhä lisää peltoaitaukseen.
Pihapolulla tuli Liina häntä vastaan. Mielihyvällä katseli Aapo hänen nuorekasta olentoaan. Avojaloin, lyhyessä hameessaan tepasteli Liina siinä tanssiaskelin ja pyysi häntä hakemaan koivuja ja pihlajia tupaan.
— Onhan nyt juhannus, sinä työmyyrä, ja pitäähän meidän hieman koristella uutta kotiamme. Minä tuon lehdosta kieloja. No, mene nyt.
Mutta Aapo ei sanonut lähtevänsä, ennenkuin saisi tytöltään, joksi häntä nimitti, yhden pikkuisen. Nuorikko olikin kovin viekoitteleva siinä pihakivellä seistessään.
— Saat vaikka viisi, mutta tuokin sitten oikein paljon pihlajankukkia.