Työmyyrä hullautui nuorikkoonsa, niin että tämän piti riistäytyä irti ja juosta karkuun, kuitenkin vain muutaman askelen päähän. Aapon apumies, vanha Joel, näkee kohtauksen ja hyvätuulisesti jurahtaa:
— Kovinpa sitä nyt pussataan, ihan mieltä rupeaa kääntämään… nuoleminen.
Liina nauraa niin, että pihamaa kajahtaa.
— Eikö sitten Joel ole nuorena eukkoaan suudellut? kysyy hän.
— Tuskinpahan… ei ollut meidän huulet oikein yhtä paria eukon kanssa… semmoinen suurisuinen… toista se onkin napsutella tuommoista mansikkasuuta.
Joel myhähteli ja katseli kirvestä lastukasasta pihamaalta.
— Mutta Joelhan taisi olla nätti nuorena, virkkoi vielä Liina leikittelyä jatkaakseen, ja hänen iloinen naurunsa huvitti toisia.
— Olipa niinkin… älä sinä naura siinä… ei se suu ollut silloin mällivesissä. No, Aapo, mennäänpä sitten koivuja noutamaan.
Miehet hävisivät karjapolulle pellon aidan taakse. Metsää katsellen ja sen hoitamisesta keskustellen he painuivat korven kohtuun. Tuoksui suopursuilta ja kämmeköiltä, ja hyttyset pelasivat häätanssiaan. Tynnyrilintu lensi puulta puulle miesten edellä ja tiputteli yksitoikkoista säveltään.
— Tilt, talt, talt, tilt, matki Joel lintua ja ruiskautti pitkän mällisyljen tien viereen. — Eipä täällä näy juhannuskoivuja, pitkävartisia roikaleita kaikki. Siellä sun entisellä kotipaikallasi niitä ei tarvinnut haeskella.