Aapo tunsi kuin kosketuksen sisimmässään. Mies oli maininnut entisestä kodista, ja nyt tuli Harjamaa kesäisessä komeudessaan siihen hänen silmiensä eteen. Siellä humisivat suuret pihakoivut asumusten raunioilla, ja peltorinne oli kirjavanaan kurjenpolvia ja leinikköjä. Pihlajien oksat nuokkuivat raskaina kukkien painosta.
Aapo ei ollut käynyt koko keväänä kuin kerran Karjamaassa, ikäviä mietteitä peläten. Nyt veti kiihkeä kaipuu häntä sinne.
— Vaikka eipä sillä, ettei täällä olisi kaikkea, mitä tarvitsee, jatkoi Joel äskeistä puhettaan kuin katuen sitä, että tuli turhanpäiten toisessa herättäneeksi ehkä katkeriakin muistoja. — Harvoin tällaista asuinpaikkaa saakaan. Ja mikäpä on aloittaessa, kun maan hinnan saat kerta kaikkiaan maksetuksi.
Taisipahan Joelkin miettiä maakysymystä ja kaivata omaa maata, vaikka mäkitupalaisena oli kieltäytynyt ottamasta pientä maapalaa itselleen. Miks'eipä ne voisi hänenkin ajatuksensa askarrella oman maan saannissa, vaikka tilaisuutta siihen ei näyttänyt olevan hänellä.
— No Joel se ei ottanut mäkitupatilkkua omakseen, sanoi Aapo tunnustellakseen miehen mielialoja.
Joel ruiskautti tupakkasyljen äkäisesti tiepuoleen.
— Piruako mä semmoisella tilkulla… kun ajavat pois tönöstä, niin ajakoot. Tulee se kerran vielä sellainenkin laki, että kaikki halulliset saavat maata riittävästi, kun siitä kuitenkaan ei ole puutetta. Jos siihen mennessä tulen itse jo vanhaksi, niin onhan poika… Sillä tuntuukin olevan halu maahan.
— Niinkö Joel luulee?
— Niin. Muuten ei tule hyvää tästä yhteiskunnasta.
Miehet seisahtivat, Ilmassa tuntui väkevää tervassavua. Aapo katsahti kysyvästi Joeliin, ja tämä naurahti, tunnustellen, mistäpäin savu tuli tielle.