— Mennäänpä katsomaan, joko tuolla olisi valmista, sanoi Joel ja lähti menemään metsään.
— Ettäkö olisi juhannusviinat siellä tulossa?
— Ka, tulehan perässä, mutta hiljaa.
Eikös ollutkin siellä pata kuusen juurella, hiljainen tervastuli alla. Laitos oli äsken pantu käyntiin, mutta valmistaja oli livahtanut tiehensä. Täysinäinen rankkiamme oli toisen puun juurella, ja Joel hämmenteli sitä muhoillen.
— Tulehan pois kokki sieltä! hoilasi Joel metsään, jossa tiesi keittäjän varmasti piilottelevan. — Annat hieman tihuntia meillekin, niin ei puhuta mitään.
— Kenen luulet olevan tämän laitoksen? kysyi Aapo melkein hämillään. Olihan se hänen maallaan. Kuka vietävä oli ollut niin rohkea, että uskalsi tulla hänen alueelleen?
— Tunnen minä tämän tiinun, ei se kaukaisia ole, naurahteli Joel. —
Tulehan katsomaan.
Joel osoitteli kirveensä varrella nimimerkkiä tiinun laidassa. Mitä?
Eikö hän ollut tuota samaa astiaa nähnyt joskus Savuniemessä?
— Hentun laitoksia tämä on, vahvisti Joel.
— Ja että se piru uskalsi tulla!