Mutta silloinpa miesten sisu jo purkautui.
— Heilu itse!
— On tässä jo juostukin tarpeeksi. Kun kastuu, niin kastukoon.
Jo joku vielä lisäsi:
— On tässä taas riehkaistu niinkuin henki olisi kysymyksessä, mutta viimeistä kertaapa sitä rehkitäänkin verotyössä.
— Viimeistä…? Ala jo kääntää hevosta! hihkaisi Hentu välittämättä miesten puheista.
— Niin, niin. Etkös muista, että torpparit on jo vapautettu, sanoi edellinen. — Ei olisi pitänyt enää kiirehtiä, kun näkee, että kaikki koettavat parhaansa.
— Puhukaa sitten vapaudesta, kun olette sen ensin saaneet, sanoi isäntä kiukkuisesti kävellen miesten rinnalla, jotka menivät viimeisiä heinäkasoja noutamaan.
Oli jokaiselle tunnettua, että Savuniemen Hentu ei pitänyt uudesta torpparilaista.
— Toisen omaisuutta sen lain avulla riistetään, oli usein sanonut sen jälkeen kuin oli tullut huomaamaan, että hänenkin oli luovutettava palstat alustalaisilleen. Niin nytkin. Miehet näkivät, että isäntään oli sattunut heidän huomautuksensa. Silmät paloivat ja suupielet värähtelivät. Jos ei olisi pitkin päivää kiirehtinyt, ei olisi heidänkään puoleltaan ruvettu sanailemaan, mutta nyt kiehahteli sisu molemmin puolin. Sade pieksi heiniä, ja miehet kiirehtivät latoon, jonne Hentukin tuli viimeisenä.