Oli tuokion kestävä äänettömyys, jolloin jo luultiin äskeisen sanaharkan unohtuneen. Mutta se alkoi pian uudelleen, kun joku miehistä virkkoi:
— Paljon tuli tänään heiniä latoon. Hyvillään saa olla isäntäkin.
Hentu muljautti vihaisesti puhujaan.
— Olisi saatu kaikki kuivat heinät latoon, jos olisi liikuttu ripeämmin, sanoi hän.
Se oli kuin pommi, joka räjähti miesjoukossa.
— Voi helvetti mitä puhuu! Henki tuo oli jo melkein katkeamassa, kun yhteen menoon juostiin.
— Onhan se vanhastaan tiedetty, ettei tälle isännälle riitä työ, vaikka sitä tulisi miten paljon tahansa, sanoi toinen, ja kolmas jatkoi:
— Tuleekohan tuota vielä ensi kesänä yhtä paljon. On se nähty, ettei päiväpalkkalainen tee sitä, minkä verotyöläinen.
— Sitä ensi kesää te nyt odotatte ja toivotte, että talollisten työt jäisivät tekemättä, kuohahti Hentu. — Kyllä rahalla työt sujuvat.
— Kukapa tuosta iloinnee, jos työt tekemättä jäävät, sanoi Harjamaan Aapo, Hentun torppari. Siitä taas, että verontekijät pääsevät omalle palstalleen, ei voine olla kukaan kunnon ihminen iloitsematta.