Jos oli rikkautta, niin sitä kulutettiinkin. Talon kaksi poikaa ja tytärtä olivat kuuluja tuhlaajia. Pojat pelasivat ja ryypiskelivät väliin korpiviinaksia, joita sai oman pellon viljasta, ja tyttäret osasivat osaltaan kuluttaa yhteistä rikkautta.
Seppä hymähteli ja astui kiirettä pitämättä tupaan. Nyt eroaisi viisi torppaa ja muutamia mäkitupa-alueita talon maasta, ja vanha Aatami vastusti. Ei jäisi yhtään verotyöläistä taloon. Arvolan mäkitupalaisetkin olivat päättäneet ottaa maapalansa, vaikka se tulisi pienikin, ja tehdä töitä muualla, kun Aatami jurisi yhtämittaa ja käytti vielä siinä apunaan raamatun sanaa.
Emäntä oli yksin tuvassa, kun Seppä astui sisään. Kantoi leipiä uuniin hikoillen ja huohottaen. Emännän valtava olemus kärsi kovin tästä voimain ponnistuksesta.
Vanha kello kävi verkalleen seinällä, ja emäntä lainehti edestakaisin permannolla. Ei vastannut Sepän tervehdykseen. — Tietääköhän tuo, että mökkiläisten asialla tässä kuljetaan, kun ei puhu mitään, mietti Seppä.
Mutta kun emäntä sai työnsä suoritetuksi, tuli hän Sepän viereen istumaan.
— Mitä sitä nyt kuuluu… kyllä kai sitä asiaakin on, koskapa Seppä muutoin harvoin pistäytyy.
Seppä peittyi kokonaan emännän varjoon ja hölmistyi hänen yhtäkkistä ystävällisyyttään. Selitti pohjia myöten asiansa ja kyseli isäntää. — Mitähän tuo lihapössi nyt sanoo, kun kuuli asian? hymähteli Seppä itsekseen.
Emäntä osoittautui kuitenkin harvinaiseksi uuden ajan ihmiseksi.
— Antakaa vaan maata mökkiläisille. Ukon pahus onkin sitä kerännyt itselleen kaiket maailmat ja sitten vielä Jumalan sanalla puoltaa sitä kokoamishimoaan. Olen siitä sille aina sanonut… Mihinkä se nyt taas katosikaan, ukon pöllikkä?
Ja emäntä lähti leipälapio kädessä etsimään isäntää, mutta pysähtyi vielä Sepälle sanomaan: