— Nyt sitä mennäänkin sellaiseen taloon, jossa ei isäntä marise, sanoi Taneli. — Petäjäniemen Antti ei sanonut tahtovansa maillaan enempää kuin sata markkaa hehtaarilta, siihen puutkin luettuna.
— Mutta sitä ennen on minun käytävä Arvolassa, sanoi Asko.
— Etpä ole mielivieras Aatamille, hymähti Seppä. — Mitäs jos laittaisitkin minut. Saisin vähän Aatamia ärsytellä.
— Mene vain. Mielelläni minä sen huvin sinulle suon, sanoi Asko.
Kohta Seppä erosikin toisista ja lähti muhoillen kääkertämään kivikkopolkua Arvolaan, mutisten itsekseen: »Aatua pitää haastattaa. Kovat sydämet pitää pehmitettämän.»
Mutta tästä sydämen pehmityksestä oli hän tehnyt väärät laskelmat. Sitä hän melkein jo aavisti itsekin. Uudistushenki oli vielä saanut vain nimeksi jalansijaa maanomistajien keskuudessa. Ja kun laki ei pakottanut saitureita maitaan luovuttamaan, niin hyvähän oli jättäytyä kuuroiksi yhteiskunnan vaatimuksille.
6.
Arvolan tilan nimi oli ennen ollut kirkonkirjoissa Savimaa, mutta isäntä oli sen muuttanut mielestään sopivammaksi. Kun kerran talo oli iso ja isäntä arvokas mies, niin mikä oli sopivampi nimeksi kuin Arvola. Sukkelasuiset savolaispaikkakuntalaiset saivat tästä aihetta pilantekoon.
Talo oli korkealla kunnalla ja pellot tasaisia ja kivettömiä. Luonto oli lahjoittanut kiveliön keskelle tämän sileän kumpareen, kymmenien hehtaarien alan, ja siihen oli kerran talo rakennettu, joka lukuisan aluskunnan verotyöllä pidettiin kunnossa.
Seppä seisahti hetkiseksi talon pihamaalle ja katseli ympärilleen. Peltoja aurattiin, ja lukuisat vilja-aumat pistivät silmään joka puolella. Kyllä oli Arvolassa rikkautta. Rahoja kotona ja pankissa ja metsät satojen tuhansien arvoiset.