— Olisi kaksikin keinoa.
Seppä muhoili partaansa, ja toiset odottivat jatkoa.
— Yksi hyvä keino olisi se, että verotettaisiin maanomistajia liikamaasta. Veron pitäisi asteittain kohota ja alkaa esimerkiksi seitsemästäkymmenestä hehtaarista ylöspäin. Vero pitäisi olla siksi tuntuva, että suuria maa-aloja omistavat eivät sitä mielisi maksaa, vaan luovuttaisivat liikamaan sitä haluaville.
— Ja toinen keino? kysäisi Taneli.
Miehet naurahtivat. Sepällä oli aina ne omat keinonsa, leikinlaskijalla. Nyt hän tuntui olevan tosissaan.
— Toinen ei ole sen kummempi kuin valtiolle pakkoluovutus. Se kuitenkaan ei mielestäni ole niin mukava ja yksinkertainen kuin verotuskeino.
— Jonka minäkin puolestani hyväksyn, sanoi Asko ja naurahti Sepälle, joka siinä kantonsa nenässä lätkäisi maakysymystä.
— Hyvä että myönnät sen, sanoi Seppä. — Kyllähän herrat kansanmiesten teorioille nauravat, niinkuin tekisivät tällekin minun ehdotukselleni, mutta otappas maanomistajilta joutilaat aronsa ja suonsa, jollet tepsivää keinoa keksi. Ei ne niitä vapaaehtoisesti luovuta toisille. Maata pitäisi olla paljon ja lihava emäntä ja paljon hyviä hevosia, lasketteli jo Seppä leikkiä iloisesti. — Mikäs napina jo nytkin käy, kun torppareille maata annetaan. »Ei sitä niin paljon passaisi… maa menee pieneksi… voi kuitenkin, kun pitää antaa.»
Seppä oli noussut seisomaan ja näytteli sellaista marisija-isäntää toisten nauraessa.
— Ja nyt miehet taas matkaan. Onpa tässä astumista vielä, ja ilta hämärtyy.