— Hyvinkin monet sitä sanovat, vakuutti Seppä. — Muistan tässä muutamankin suurmaanomistajan sanat, kun oli lakia perinpohjin tutkinut. »Tämä on nyt vain alkuaste. Pian tätä lakia on uusittava ja lisättävä», sanoi. Ja kyllä se mies oikeassa olikin.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Miehet näyttivät miettivän. Ehkäpä jokaiselle heistä kangasteli tulevat ajat maakysymyksen ratkaisussa. Ollessaan yhtämittaisesti maattomien asioita järjestelemässä olivat he tulleet huomaamaan epäkohdat maakysymyksessä ja sen voimakkaan kaipuun, jolla jokainen heistä odotti omaa maapalaa.
— Oikeastaan minun pitäisi pyytää eroa koko tästä toimesta, virkahti
Seppä.
— Miten niin? kiirehti Taneli kysymään.
— Senpä vuoksi vain, että on vaikeata nähdä mäkitupien miesten surua ja pettymystä, kun he anovat maata eivätkä saa sitä kuin kourallisen, toiset eivät sitäkään. Maansaanti evätään sillä perusteella, että anoja on loinen, vaikka asuukin jossain ahomökissä.
— Ja näistä mökinmiehistä tulee kommunisteja joka ainoasta, sanoi Asko.
— Panetko sen heidän syykseen? kivahti Seppä.
— En. Nälkä tekee polsevikkeja ja kommunisteja, jotka lienevätkin samaa ainesta. Kyllä meidän on siihen päästävä, että kaikki viljelyskelpoinen maa luovutetaan sitä haluaville ja saadaan siten viljellyksi.
— Sanoppa, Seppä, sinä kun olet semmoinen tietoviisas, — naurahti
Taneli, — miten olisi tämä asia oikein järjestettävä.
Seppä kyni partaansa ja näytti miettivän. Itse asia hänellä oli ollut selvillä jo pitemmän aikaa, kun osaisi vain sen sanoa tuossa toisille.