— Olisi tuossakin pikkutalon paikka, sanoi
Seppä, katsellen ulapan rantaan viettävää, kivetöntä rinnettä. —
Kenenkähän maata tämäkin lienee?
— Kukapa sen tietää, virkkoi Taneli. — Näilläkin paikkakunnilla on maanomistajilla niin paljon maita, etteivät kaikistellen tiedä itsekään, missä kulkee minkin maan raja ja mikä alue kuuluu kullekin. Siitä huolimatta pitäisi palstat tehdä liian pieniä ja uusille omistajilleen sopimattomia. Jokaisessa palassa maata riiputaan kiinni kynsin ja hampain.
— Olisihan sitä joka talolla sellaista maata, joka joutaisi irtolaisväelle, kun omistajien mielet muuttuisivat, virkkoi Asko.
— Sepä se, mutta tästä maailmasta ei tule valmista, vaikka kuinka takoisi, naurahti Seppä.
— Ei tule. Mekin liehtaamme maattomille maata, mutta enemmät kuin puolet maata-haluavista täytyy jättää ilman.
— Minkäs teet, kun laki on semmoinen, sanoi Taneli.
— Mäkitupalaiset saavat vain omat aitauksensa, hädin tuskin nekin. Mitä semmoisella palalla tekee, kivahteli Seppä. — Pahemmaksi vain käy heidän alansa, kun ei jää edes polttopuumetsää.
— Senpä takia monet mäkituvan miehet nauravat koko maanjaolle. »Kyllä se vielä tulee sellainenkin aika, että maata saa riittävästi, joka sitä haluaa», sanovat. He odottavat köyhälistödiktatuuria, joka heidän mielestään muuttaa maanomistusolot kokonaan toisiksi, puheli Asko.
— Siihen kai sitä sitten joudutaan, kun ei ajoissa älytä, sanoi Taneli. — Sanon sen vieläkin, että nykyistä torpparivapautuslakia laatiessa oltiin liian varovaisia ja kärkkäitä kuulemaan maanomistajien vaatimuksia, jatkoi hän. — Sen heistä valistuneimmat ja selvänäköisimmät myöntävät itsekin.