Viimeisen ajatuksensa Otto sanoi huomaamattaan ääneen, ja Riikka kysyi:
— Mihin liittoon?
— Semmoiseen, jossa on vuohia ja lampaita.
Ka, akka, mitä ällistelet. Siihen maaliittoonpa, jossa on isäntiä, huonoja jos hyviäkin.
— Onko siihen sitten kuuluttu? kysyy Riikka.
— Sitähän tuota lienee kannatettu, mutta maattomaksi jätti sekin.
Ja Otto alkaa jälleen miettiä, että jos olisi maata, niin mikä olisi vielä aloittaessa elämää. Alkaisi todellakin kuin alusta. Näkisi vaikka nälkääkin, kun tietäisi kerran pääsevänsä helpommille päiville. Saisi näyttää, että vielä tässä turve kääntyy niinkuin nuoremmiltakin.
— Mutta ne ovat niitä turhia haaveita, sanoo Otto tuikeasti ja nousee karistamaan repaleisia vaatteitaan, makuulle mennäkseen.
— Mitkä niin?
— Nepä, että kerran vielä tämänkin talon joutilaat maat leipää kasvavat. Ja mitä sinä turhaa tikajat, akka, käy maata siitä. Unta sitä on maattomallakin.