— Liian vähän on sitäkin, valittaa Riikka.
Asetutaan sänkyyn, joka on kahdelle liian ahdas. Otto ei saa kipeää ruumistaan kyllin mukavasti sijoitetuksi vuoteelle, ja sänkyrenkkana natisee ja valittaa hänen allaan. Lutikoitakin on niin, että suuhun tuppaavat, ja kiroten ajelee Otto niitä pois kaulaltaan.
— Mitä sinä siinä… kun peppuroi kuin sika pehkuissa, ärähtää Riikka.
— Noita pirun elukoita… ähkää Otto—… kalvavat kuin tulella.
Riikka naurahtaa.
— Onpa sitä köyhälläkin elukkaa omasta takaa, minkä russakat ja lutikat.
— Hävittäisit.
— Ei ne häviä. Se on russakka ja lutikka niinkuin kirppukin katoomatonta tavaraa.
— Jos ei muuten… niin höyräyttää tuleen. Mutta kun on niin laiska, että antaa elikkojen kaivella rauhassa.
Se on syytös Riikalle, ja hänpä aikookin nyt puolustautua. Nousee istumaan sängyssä, ja sanat rätisevät kuin raketit.