— Älä koske!… Möyri vaan niitä peltojasi ja hyväile hevostasi, josta sinä kuitenkin enemmän välität kuin minusta.
Aaposta oli tytön kiukku niin lapsekasta, ettei hän voinut muuta kuin nauraa.
Siitä tyttö suuttui yhä enemmän ja nopealla liikkeellä kiskaisi sormestaan Aapon antaman muistosormuksen ja heitti sen nurkkaan. Kääntyi ja sanoi vielä ovella mennessään:
— Mokomakin hiton karilas… maamyyrä…
Ovi paukahti kiinni.
Aapo istui typertyneenä sängyn laidalla, osaamatta heti poistua.
Tyttö oli sittenkin ollut todella suuttunut. Maamyyrä… se kai oli jo herjausta.
Taisi nyt siis tämäkin satu olla niinkuin lopussa. Minkä hän sille, jos oli jäykkä ja harvasanainen, työn kovettama peltomyyrä eikä joutanut joka toinen päivä tytön luona käymään. Hänellä oli ollut kotikonnustaan omat surunsa, joita ei tahtonut tulla tytölle heti haastamaan, kun ei tietänyt, olisiko tämä sellaisesta välittänyt tai sitä edes ymmärtänytkään.
Aapo nousi raskaasti ja poistui hiljaa. Talon peltoveräjälle päästyä tuli ahdistava ikävä. Näinkö se kaikki hajosi? Sillä tytöllä oli niin runsaat suortuvat ja kirkkaat silmät ja voimakas, notkea vartalo. Tyttö oli ollut hyvin usein hänen mielessään työtä tehdessä.
Mutta jos hajosi niin hajosi. Ehkäpä pitikin hänen kohtalonsa kiertyä näin joka puolelta.