Joku joukosta sanoi tähän:
— On siinä mies, kun puhuu omaa tekemäänsä lakia vastaan.
— Ei ole minun tekemäni, sanoi Hentu.
— Edustajiesi tekemä ainakin, virkkoi joku vanhempi mies. — Olithan tuota samaisen lain syntyä huutamassa joka päivä, mutta nyt kun tuli aika panna lakia käytäntöön, onkin toinen ääni kellossa.
— Semmoinen siin' on mies, jurautti muuan vanha mäkitupalainen ja purautti suustaan vahvan purusyljen, joka meni isännän kengän kärjelle.
— Elä sylje varpaille, kiukkusi Hentu.
— Vahingossa se… Minullekin tämä lupasi aina antaa torpan maat, jatkoi mies, — mutta kun tulin pyytämään, niin toiseen kertaan aina jäi, ja nyt olen jo vanha mies enkä kykene torppaa rakentamaan. Pojatkin ovat menneet maailmalle, kun ei ollut omaa kontua. Semmoista se on. Vielä häntä sitten puhuu ja pulittaa.
Naurettiin. Ukko sylkäisi uuden syljen, kuin kaikkea katoovaista halveksien, ja kellistyi heiniin kyljelleen.
Hentu koetti pitää puoliaan, mutta huomattuaan jokaisen mielipiteiden olevan häntä vastaan, vaikeni kokonaan ja katsella murjaili ladon suulta sateiselle niitylle. Hittojako heidän kanssaan rähisemään, mietti hän. Ovat nyt niin peevelin komeita, kun päästään muka isänniksi. Jos sitten heistä kykenee yksikään isäntänä olemaan ja omaa maata hoitamaan. Siihen työvoimaansa muka luottavat. Sattuu sairaus tai muu tulemaan, niin silloin meni palsta vieraalle. Mutta ottakoot ja koettakoot. Sittenhän sen tietävät. Vieväthän ne häneltäkin maita, mutta viekööt. Loppuu kerran jurnuttaminen ja niskoittelu.
Hentu nousi ja mitään virkkamatta lähti astumaan pois niityltä.