— Menisit vähän itseäsi siistimään sinäkin, kun tulee vieraita, sanoi emäntä, ja hänen kasvolihaksiaan nyki omituisesti.
— Ketä?
— Sepä maanjakolautakunta. Miten monta miestä lieneekään. Pitääkin tässä niille jo laittaa kahvia tulemaan.
Aatamin kasvoilta katosi hyvän tuulen kajastus. Hetken perästä hän kysyi:
— Mistä sinä olet tietävinäsi, että tulevat?
— Miehet tuota sanoivat, ja näkyy se niistäkin papereista, jotka silloin Sepän käydessä pöydän alle pyyhkäisit. Tuolla ne ovat kaapissa.
Vähään hetkeen ei Aatami sanonut mitään. Rummutteli vain pöytää sormillaan, ja uurre otsassa syveni syvenemistään.
Hän oli ennenkin ihmetellyt, miksi ei Loviisa, hänen vaimonsa, ollut yhtä mieltä hänen kanssaan alustalaisten vapautumisasiassa, ja sitä piti taaskin miettiä. Nytkin tuossa ihan kuin kiusalla puhuu.
— Sinulla näyttää olevan hyvä mieli, kun talon maat repostellaan piloille, sanoi Aatami. — Mikä sinulla on siinä oikein tarkoituksena?
— Se mikä muillakin! Kun kerran laki kuuluu olevan nyt semmoinen ja naapuritkin antavat maata mökkiläisilleen, niin mitä se auttaa sinun ryhtyä vastaan harikoimaan. Sepä se niin vihaksi pistääkin, kun sinä olet niin itsepäinen ja pöllö, että vastaan hankaat. Tulee tässä ihan naurunalaiseksi naapurien silmissä. Monet heistä sopivat mökkiläistensä kanssa ilman lautakuntien ja virkamiesten apua, niin sinä tässä vain vanhoissa nahkoissasi…