Kulkiessaan kuun valaisemaa metsätietä oli Aapolla uutta ajateltavaa. Vikki ei ollut ainoa, joka uuden lain nojalla sai raskaan velkataakan hartioilleen.
12.
Marraskuu on lopuillaan. Arvolassakin ajelevat miehet jo metsätöissä, ja Aatami katselee eräänä päivänä miestensä puuhailua pihamaalla, kun ovat metsään lähdössä. Kirkkaassa aamuvalossa hohtavat hanget ja miesten ripeät liikkeet tekevät Aatamin mielen pakostakin iloiseksi. Muhoillen hän katselee pirtin ikkunasta pihamaalle.
On jo melkein unohtunut mieliharmi torpparien maakysymyksestä. Tosin heistä vain muutamat ovat viime viikkoina käyneet verotyössä, mutta sekään ei ole Aatamia saanut vielä perinpohjin suuttumaan. Rahaa sieltä tulee veropäivistä, ja rahalla sentään aina näkyy saavan työmiehiä. Tosin ne nyt paljon vaativat, mutta kun on mistä maksaa, niin saakoot. Sittenpä ei liene valittamista. Ja alustalaisethan sen maksavat.
Vaikka lakannevatko valittamasta, jos hyvinkin saavat. Jos antaisit heille talosi, niin samaa virttä veisaisivat. Semmoista se on.
Mitä sitten tullee mökkiläisten oman maan asumisestakaan. Uusi aika muka vaatii parannuksia ja ne olisi maanomistajan tehtävä. Talollisille vain lisää kuormaa kuin kamelille ja herroilta pois entinenkin. Maat pirstotaan ja annetaan huijarien käsiin. Lienee heissä tosin joku kunnon mieskin, mutta enin osa on lurjuksia, toisen avulla eläviä.
No, jopahan viimeinkin suoriutuvat siitä metsään.
Aatami käveli kamariinsa ja otti kaapista sikarin. Emäntä kuului liikkuvan keittiössä, mitäs jos menisi kahvia saamaan.
— Yksinkö sinä taas täällä puuhailet? aloitti isäntä hyvätuulisesti.
— Tulen minä tässä aikaan yksinkin, sanoi emäntä tavalliseen kolkonpuoleiseen tapaansa. Mitä se ukon turilas taas siihen tuli; varmaankin kurisemaan. Pitääpä sanoa sille, että tänään tulevat ne maanjakajat, se kun niin sitä suututtaa.