— Nyt sinä sen syöttiläs valehtelet, että tuhat markkaa! kivahti Leena.
— Olet taas ostanut korpirojua ja juonut, häikköläinen… että voi hyvä
Jumala sinua!
* * * * *
Leenan hameet oli kurottu vyötäryksille, ja jaloissa läiski väljät lipokkaat. Hihat oli kääräisty ylös, ja paljaissa käsivarsissa ja säärissä oli lantavesitahroja. Oli taas pitänyt auttaa lehmää navetan sillan alta, johon se oli pudonnut, kun silta oli mädäntynyt. Sanat tulivat hänen nuorekkaasta suustaan yhtenä ryöppynä.
Hentu oli kallistunut tuvan sänkyyn ja kuunteli Leenan ehtymätöntä sanatulvaa.
On sillä akalla supliikkia, mietti hän. Pelastusarmeijaan olisi puhujaksi omiaan.
— Tokko sinun suustasi lähtee yhtään sanaa! kiljui Leena viimeiseksi.
— Eihän tässä saa suunvuoroa, sanoi Hentu ja nauroi. Eihän itkemäänkään osannut räähkälle ruveta.
* * * * *
Hentun oli pitänyt kesken uniensa lähteä metsään navetan siltapuita kaatamaan. Eihän voinut akan suunsiivoa enää kuunnella.
Olipa siinä kaunista metsää. Voi häikköläinen, kun olikin pitkävartisia ja oksattomia mäntyjä. Kun ei vain se Aapon raja sattuisi näitä seutuja hipomaan, jos niinkuin tappiokin sattuisi tulemaan. Mitä? Eikö siinä ollutkin jo niinkuin linjakeppejä pystyssä? Olipa niinkin. Päät valkoisiksi vuoltuja ja linjaan lyöty läpi metsän.