— Nyt sinä parhaan tempun teit, sanoi Hentu surkealla äänellä ja kyyrysillään kävellen. — Jos miesmurhan teit, niin…
Aapo ei voinut olla enää nauramatta. Hentuun lienee sattunut vain sen verran, että kipeätä teki, mutta sitä piti kyyrysillään kävellen näytellä suuremmaksi.
— Miksi et uskonut mitä sanoin, virkkoi Aapo.
— Kun kerran valituksen teit, niin jaksat kyllä odottaa ratkaisua. En minäkään mene metsää kaatamaan, ennenkuin asia on selvä.
— Nyt tästä vasta oikeusjuttu nousee, sanoi Hentu poistuessaan. —
Linnassa istuu Harjamaan Aapo tästä asiasta.
— Vaikka ikäni istun, mutta minun alueeltani et metsää raiskaa, ennenkuin oikeus sitä minulle toisesta paikasta määrää, huusi Aapo vielä hänen jälkeensä.
15.
Joulukuu jo tuprutteli lumiaan. Kivet ja kannot peittyivät lumilakanoihin, ja metsissä oksaholvien alla luikertelivat mökkieläjäin polkemat pahaiset tieurat. Mäkituvissa taisteltiin kylmää ja nälkää vastaan.
Rinteen Ottokin palailee koskemattomien korpien kautta tallaamaansa oikopolkua mökilleen ja miettii omia raskaita mietteitään. Valtion työssä ovat hänen palkkaansa alentaneet, ja kova talvi on edessä. Joulu lähenee, ja pitäisi saada akalle ja kakaroille lämpimämpiä vaatteita, eikä pahaa tekisi, jos saisi silloin hieman parempaa ruokaakin, suu ja vatsa kun pyrkii vielä muistelemaan niitä vanhoja hyviä aikoja.
Niin, vanhoja aikoja, jolloin sai kuitenkin vatsansa täyteen. Oli juhlinakin vehnäskahvia ja ruokaa kylliksi. Sepä se olikin merkillisintä tämän uuden ja sen vanhan ajan välillä.