Otto oli sitä miettinyt monasti ja koettanut etsiä ratkaisua, mutta se oli kuin sotkuinen vyyhti, josta ei saanut tekemälläkään selvää.
Mitäpä hänen olisi tarvinnut miettiä koko yhteiskunnallista kysymystä, jos olisi ollut omaa maata, jota viljellen olisi saanut riittävän toimeentulon perheelleen. Ei hän olisi silloin välittänyt sosialisteista eikä porvareista. Olisivat joutaneet reistailla keskenään, ja hän olisi elänyt omaa hiljaista elämäänsä salomökissään. Laittanut peltonsa sellaiseen kuntoon, että olisi touko kasvanut kuin seinää. Lehmiä olisi saanut pitää ja elää rasvaisesta niinkuin rikkaatkin.
Sepä se oli, kun ei ollut maata, ei edes torppapahaista. Jos se olisi hänellä ollutkin, saisi hän nyt omaa maata niinkuin muutkin torpparit. Ei olisi tarvinnut vanhoilla päivillään lähteä valtion työhön, eläisi niinkuin muutkin omastaan.
Miksi ei annettu mäkitupalaisille samoja mahdollisuuksia kuin torppareillekin?
Olisivat muka menneet pieniksi talollisten maat. Se siinä oli, eikä mikään muu. Ja sekin, että piti halvalla heidän mielestään antaa maansa.
Olihan sellaisiakin, jotka antoivat tinkimättä eivätkä liikaa hintaakaan vaatineet. Mutta niitä oli kovin vähän.
Eipä hänkään sattunut semmoisen isännän maalle, niinkuin nyt Petäjäniemen Anttikin on. On se onnettomuutensa muutamilla, minkä hänelläkin.
Otto oli jo vihannutkin nurinkurista yhteiskuntaa, joka ei antanut jokaiselle rehelliselle työläiselle riittäviä elämänehtoja, mutta huomannut, ettei sekään auttaisi mitään. Valtion työmaalla kiroiltiin ja puhuttiin uudesta vallankumouksesta, joka olisi tehtävä. Mikä apu heille siitä lähti? Kyllähän joskus hänenkin luontonsa kapinoi, varsinkin silloin kun puutteet tulivat oikein huutaviksi ja akka vaikersi ja valitti. Kiroilemaan pani silloin.
Taival työmaalta kotimökille oli pitkä, ja Ottoa alkoi jo väsyttää. Ilta oli jo hämärtynyt, ja kuu hopeoi hankia. Otto istui kaatuneen puun rungolle ja laski kontin viereensä. Siellä kolisi leivänpala, jota hän oli järsinyt työmaalla, meluisessa miesjoukossa, kylmän metsäkämpän lavitsalla.
Siellä olikin, metsäkämpässä, lukuisasti mäkituvan miehiä syömässä kylmää, särpimetöntä ateriaansa. Tyhjänpäiväinen maatilkku ei kyennyt heille antamaan elämisen apua, ja palkat eivät suuren perheen kanssa riittäneet edes välttämättömiin tarpeisiin.