Siellä puhuttiin maan saannista. Useimmat heistä olisivat mieluimmin kotitöitä tehneet, jos olisi ollut tilaisuutta siihen, mutta uusi torpparilaki oli tehnyt heidän toiveensa turhiksi siinä suhteessa. Nyt suunniteltiin maan saantia anarkian keinoilla. Ja kyllä hänkin uskoi, että kerran olot korjautuvat ja kaikki halulliset saavat maata, mutta keinoista hän ei ollut selvillä, eikä siitä, mitä tietä muutokset tulevat. Mistäpä hän sitä… tällainen tietomies… kirveen ja lapion varassa kiikkunut ikänsä. Ei ollut aikaa hänellä tutkia aviiseja eikä muita. Jäseneksi oli liittynyt yhdistykseen, jos häntä vielä sieltä kautta apu odottaisi. Oli sekin niin epävarmaa.
Oo-ho, jos sitä taas yrittäisi taipaleelle, kuulemaan akan iänikuista valitusta ja pentujen parkumista.
Päästyään kotipihalleen seisahtaa Otto ja jää katselemaan kuun valaisemaa tienoota. Kovinpa se nyt olikin kaunista. Äsken satanut lumi oli kuin pehmoista pumpulia. Teki mielen melkein keveäksi.
Olisipa tuossa lumen alla lepäävä maa omaa ja pelloksi raivattua. Ei olisi puutetta. Saisi syödä niinkuin rikkaatkin, ja Riikka olisi tyytyväinen, eikä aina niin jumalattomasti poraisi.
Jopahan taas riipaisi niihin turhiin kuvitelmiin, pakana. Ne olivat niitä tuulentupia, joita vanha mies saisi lakata hautomasta. Tuvasta kuului Riikan poraaminen ja ärhentely lapsille, ja sepä oli todellisuutta. Mitäpä muuta enää tarvitsi toivoakaan.
Riikka on taas valitellut Otolle puutteista, ja Otto istua murjottaa alakuloisena penkillä.
— Kaikki paikat tässä käy näkymään, ei auta mikään, sanoo Riikka.
— Ann' näkyä! Vahinkopa sitten, jos pelottoman häntä näkyy, kivahtaa Otto. Ykskaikkista hänelle sen puolesta, kun kerran ei ole muitakaan elämänehtoja riittävästi.
— Mitähän siitä kylällä sanoisivat, naurahtaa jo Riikkakin.
— Laittakoot vaatteita, jos eivät kehtaa katsella… tällä köyhän elämällä mitään väliä, olipa miten tahansa.