Mitähän tuo Antti nyt tuollaisella ilmalla lähti? Olisiko tuo lainojaan perimässä? Saahan ne, on sitä aina toki sen verran…
— Sieltäkö se Antti…?
Kuultuaan, että kotoaan tuli Antti, kallistui Hentu sängyn toiseen päähän nojalleen, kun ei mitenkään jaksanut istua.
Peeveliäköhän tuo nyt lähti, kesken makeinta unta piti nousta?
— Ei ole naapuria nukuttanut, vaikka on näin sekava ilma ja joutilas päivä, sanoi Hentu ja haeskeli toisesta taskusta piippuaan.
— Ei nukuta vielä minun iälläni, naurahti Antti.
Hentu ei löytänyt piippua taskustaan eikä viitsinyt nousta toisesta taskusta koettamaan. Olisihan se sieltä tuntunut, jos olisi ollut. Olkoon… häntä viitsi haeskella. Toisi Antti tuolta valmiin sikarin, koskapa näkyy olevan.
Oli niin autuaallisen ihana loikoa siinä sängyssä, kun oli rauhallinen päivä ja Leenakaan ei ollut hoputtamassa. Tuvassa oli herttainen lämmin, ja uunista tuoksui herkullinen silava. Sitä saisi syödä päivälliseksi. Olisi vain saanut valmiiksi ladatun piipun hampaisiinsa.
Velkaansa se on Antti tullut perimään, koskapa kuului minua moittineen siitä, että en ole maitani sovinnolla jakanut mökkiläisille. Se on sitä Antin tapaista. Suuttuu, kun ei olla tässä hänelle mieliksi.
Onkopahan pakko olla. Antaa Antille satasen kouraan ja käskee loppua odottamaan. Kyllä se odottaa, semmoinen hyvänahkainen mies. Antaa maansakin ilmaiseksi.