— Mitäs naapuri sitten aikoisi, jos riitelisinkin? kysyi Hentu.
Antti hymähti. Sitä hän jo odottikin. Hentu oli häikäilemätön naapureilleenkin, sen hän tiesi.
— Mitäs minulla siinä asiassa on tekemistä, mutta tuntuu naapureista, muistakin ei vain minusta, pahalta juonitteleminen.
— Ja missä minä sitten olen juonitellut?
Hentun kasvolihakset alkoivat jo pingoittua, eikä ollut enää jälkeäkään hänessä äskeistä nautinnon tuntua.
— Tiedäthän sen itsekin, sanoi Antti. — Sinulla on maata enemmän kuin meillä naapureillasi, Arvolaista lukuunottamatta, ja vähemmän alustalaisia, ja silti sinä kehtaat kieroilla heidän kanssaan.
— Enhän minä kierollekaan, puolusteli Hentu. — Kai sitä on jokaisella oikeus omaisuuttaan puolustaa.
— Vai et kieroile. Mitä se muuta on, kun valittaa lautakunnan päätöksestä. Eikä se mitään omaisuuden puolustusta semmoinen. Kyllä niitä valituksia olisi karttunut jokaiselta samojen syiden nojalla, jos tässä olisi ruvettu valittamaan. Mutta on annettu vapaaehtoisesti mitä on pitänyt antaa.
— No kun olet antanut, niin anna. Minä en anna ilmaiseksi maitani ennen kuin viimeisellä pakolla. Kun väkipakolla vievät, niin viekööt. Ja eivätkö niin tehnekin.
— Eivät ne ilmaiseksi mene, vaikka ei penniäkään tulisi, sanoi Antti. — Kun otetaan huomioon, mitä torpparit vuosikymmenien aikana ovat veroina maksaneet tiluksistaan, kannattaa maat antaa aivan ilmaiseksi, ja ainoastaan metsästä kohtuullinen korvaus talolle. Näin olen omasta kohdastani tehnytkin ja olen kuullut, että ovat muutkin niin tehneet.