Hän oli nyt melkein kuin tyhjä mies. Käsivarsissa vain tuntui olevan voimaa niinkuin ennenkin. Viha antaisi sitä vielä lisää, sillä kaipa hänen piti vihata sitä yhteiskuntaa, jossa muutamien ihmisten oikeuksia voitiin niin verisesti loukata.
Parasta olikin, kun sai muuttaa korpeen ja olla siellä koskemattoman luonnon kanssa tekemisissä.
Kotona oli äiti heti kysymässä, oliko hän saanut mitään tietoja.
— Olisi pitänyt jäädä vain torppariksi, sanoi äiti, kun kuuli miten oli käynyt.
— Ja sille perkeleelle vielä veroa tekemään! Ei ikinä! Vaikka kerjuulla kuljettaisiin!
— Vaikea on niin, vaikea näin, sanoi äiti.
Aapon isäkin sai tietää hänen tappionsa ja alkoi valitella:
— Jo se sen unessa näytti… sanoin sen jo silloin, kun puhuttiin ja puuhattiin. Olisi pitänyt tyytyä entisiin oloihin eikä vaatia muutoksia. Pitää minunkin vanhoillani joutua vaikka mihin kurjuuteen.
— Ette edes valittaisi. Ei se kurisemalla parane.
Äiti nyökytteli penkillä masentuneena.