Hentu tietää voittaneensa oikeudessa, ja ihan kuin uudelta tuntuu koko elämä.
Makuullemenoon asti on Leena taas sitä suutaan soittanut, ja nyt vasta on Hentu päässyt rauhaan omine mietteineen. Leena makaa sängyssään sääret paljaina, ja kuun valossa huomaa Hentu, että sillä on taas lantavesitahroja säärissään.
Jokohan oli taas lehmää auttanut ylös navetan sillan alta? Puut, joita Hentu kaatoi Aapoa härnätäkseen, olivat jääneet ajamatta ja silta korjaamatta. Siitä se oli taas koko päivän jauhanut.
Hentu täyttää huolella piippunsa. Ei ole kiirettä mihinkään, kun on öinen aika ja kuukin paistaa koreasti. Mukava on siinä istuksia ja kuunnella nukkuvien hengitystä ja kuorsahtelua. Saa rauhassa miettiä omia mietteitään.
Hentu pistäytyy ulos, ja pakkanen puraisee liinaisen alta ihoa. Se virkistää, ja Hentu käy hakemassa tuvan naulasta turkin ja lakin ja menee talliin. Pistäytyy vielä riihessäkin, jonka oviaukosta pullahtelee höyry pakkasilmaan.
Vitilunta seuloo hiljalleen pihamaalle, kartanopuut ovat vahvassa huurteessa.
Onpa korea ilma. Sopisi vaikka kirkkoon lähteä. Oikein hyvälle tuntuu ruumiissa.
Palattuaan tupaan ei Hentu henno vielä kallistua sänkyyn. Saattaa uni pettää ja jää mukavat ajatukset semmoisekseen.
Pannaan piippuun ja mietitään, katsellaan kuuta ja nuorekasta Leenaa, joka siinä vetää unia.
Mitähän siellä Aapo nyt miettinee? Ei mies uskonut, että niin menee kuin sanoin. Kun on kerran laki olemassa, niin totta kai sitä silloin lain mukaan… Tietty se on, että ei sitä lakia saa vain niin polkea kuin kukin lystää.