Arvolaan on tullut mittari lautakunnan miesten kanssa, ja pikkutilojen järjestely on aloitettu. Aatami on kokenut kulkea miesten mukana lumisessa metsässä, mutta on väsynyt jo ensimmäisenä päivänä ja suuttuneena sanonut emännälle:
— Piruko siellä jaksaa juosta heidän jälessään pitkin metsiä. Tehkööt voitaviaan. En kajoa enää sormellanikaan koko puuhaan.
— Ei kai ne sinua siellä kaipaakaan, mitäs menit, sanoo emäntä. — On meillä nuorempiakin miehiä, joille asia oikeastaan kuuluukin. Kyllä pojat asioista huolta pitävät.
— Kyl-lä. Viinaputeli se oli taas Oskarillakin pieksun varressa, kun metsässä oli. Näkyi mittarillekin tarjoavan. Siitä ne kyllä osaavat huolta pitää, että rukiit keitetään viinaksi, mutta ei muusta.
— Noo, on niitä rukiita, jos lääkkeeseen laittavatkin, puolusteli emäntä, vaikka tavallisesti olikin vihainen pojille viinapuuhista. — Oskarikin on semmoinen kipeäsisuksinen.
Aatami aikoi sanoa tiukan sanan emännälle, mutta nyökytteli vain halveksivasti päätään.
Kiusalla kai se mokoma tynnyri puhuu ja on poikia puoltavinaan. Eikä Aatami, joka itsekin toisinaan otti naukun heidän varastoistaan, voinut sanoa, että pojat olisivat yhtämittaa sitä pahettaan harjoittaneet. Joskus vain riivasi, ja silloin lähti toinen kylille, toisen jäädessä töitä valvomaan.
Ja palatessa oli puteli taskussa.
Niin, surullista se oli.
Jos olisivat olleet edes uskovaisia, niin silloin ei olisi ollut siinä niinkään sanomista. Paremmin olisi vain osannut katua lankeemustaan ja nousta jälleen.