Mutta silkkoja suruttomia olivat pojat, vaikka isä oli koettanut heille puhua. Naureksivat vain, syöttiläät, ja sanoivat ehtivänsä vanhanakin uskoa harjoittaa.
Tyttäret olivat äitiinsä. Semmoinen heilakka se oli ollut Loviisakin nuorena. Ison talon tyttärenä sai olla omia aikojaan ja tuli semmoinen, mikäpähän lienee tullut. Tuli otetuksi, kun oli rikas. Ja siinähän tuo on mennyt. Taloutta katsoo niinkuin ainakin omaansa.
Ja sitten tuli tämä uusi aika. Mitä on koonnut, se hajoitetaan. Ei muuta kun katsoo vain, miten maita ja metsiä pirstotaan.
Hän oli ollut aamupäivällä metsässä ja vastustanut mittaria, joka ajoi linjansa melkein talon parhaimman heinäpellon poikki niin, että nurkkaa lohkesi mökkiläiselle.
— Se on talon peltoa, ei sitä saa pirstota, sanoo hän ja vaatii tekemään mutkaa linjaan.
Ja kun se hyväkäs ei usko, menee hän ja heittää kepit menemään.
Silloinkos tämä heittiö suuttuu ja käskee hänen mennä hiiteen.
— Omalla maallani minä seison, sanoo hän.
— Ei se ole enää omaasi, joka torpparille lohkaistaan. Viekää miehet tämä äijä kotiin reuhaamasta.
Hän poistui, mutta ei kiusallakaan heti ja sen käskystä. Läksi omia aikojaan.