Aatami käveli huoneesta huoneeseen. Uusi aika harrastuksineen ja puuhilleen painosti häntä.
Parasta olisi jättää koko hoito pojille, mutta luonto panee vastaan. Eläkevaariksi ei tee mieli jättäytyä. Loviisa sitä vaatii, ja kun ei saa taipumaan, niin heittäytyy hävyttömäksi. Nytkin syöttää ja juottaa lautakunnan miehiä kuin parhaita pitovieraita. —»Kanna ristisi», sitten vielä ilkkuu tämä tynnyri.
* * * * *
Miehet ovat palanneet metsästä, ja emäntä saa yksin laittaa ruokaa heille. Tyttäret ovat menneet iltamatoimikunnan kokoukseen, ja Loviisa saa siitä aiheen sanoksia taas tyttäristään yhtä ja toista, joka hyvätuulista insinööriä kovin huvittaa. Hän vielä terästelee emännän nousevaa luontoa.
— Somapa on, kun jättävät vanhan ihmisen yksinään.
— No mitä ne siitä välittävät, hitsiläiset. Kunhan päästään poikien kanssa pitkin kylän raittia hönttiämään. Laitetaan iltamia, että saadaan nähtäviksi uusia poikia, joista sitten puhutaan, niinkuin ei olisi tässä maailmassa muutakin puhumista kuin poikakyösiköistä… Lihavia ovat tyttäret meillä, mutta laiskoja. Kyllä jaksettaisiin työtäkin tehdä semmoisilla ruumiilla.
Emäntä istuu insinöörin viereen karsinapenkille ja kuiskaa korvaan:
— Ovat häikköläiset poikien mieleisiä nämä meidän tyttäret. Tietää sen kun ovat pulskia ja sitten semmoisia, että ei muuta kuin kaulaan kiinni, jos kuka vähän kuihkasee. Olinhan tuota minäkin mikä lienen ollut nuorempana, mutta annoin minä poikien ensin houkutella. Saisin ne naitetuksi kunnialla, niin kiitteleisinpä kauppojani.
— Entäpä, jos minä tässä rupeankin heitä katselemaan niinkuin sillä silmällä, sanoi mittari naureksien.
— Pyh! Semmoisista herroille! Kyllähän katsoa saa ja koetellakin, mutta sen olen sanonut, että ei niitä kukaan kunnon mies nai. Jos heidät saisi miehelään, kun koreita nallikoita ovat ja rikkautta on höystönä, niin hyvä olisi.