Aatami keinahteli verkalleen kiikkutuolissa, ja Hentu istui sängyn laidalla. Ensimmäiset kahvikupit oli jo ryypätty. Puhuttiin mökkiläisistä ja heidän maa-asioistaan. Mistäpä muusta kuin siitä, joka oli sydämellä.
Niistä oli heille kumpaisellekin vastuksen heittänyt. Ei kehdannut mielialojaan jokaiselle huutaa, mutta kun sattui näin kaksi kohtalotoveria, niin olipa mukavaa puhua. Se lievitti karvastelevaa mieltä.
Tuotiin toiset kupit kahvia. Piikatyttö sitä kantoi ja oikein herrastapaan tarjosi.
— Laskehan tuohon pöydälle, käski Aatami.
Johtui mieleen, että olihan putelissa vielä tilkka korven voimaa, jota voisi näin ystävälle tarjota. Oli poikien viinakassan tullut taas keksineeksi ja lääkittyään itseään jättänyt pulloon vielä hiukkasen.
Tyttö laski tarjottimen pöydälle ja jäi odottamaan.
Pulskapa oli piika siinä, mietti Hentu. Voi pakana kun oli punakka ja muhkealanteinen. Tuommoinen melkein oli Leenakin ollut tyttönä ollessaan, mutta nyt oli jo alkanut hieman rapistua, vaikk'ei vielä vanhuus haitannut. Ei se enää kaikistellen jaksanut mieltä puoleensa vetää.
— No menehän… joutaa kupit olla täällä, sanoi Aatami piialle, ja tämä poistui nauraa virnotellen.
Aatami toi putelin. Jopa herahti vesi Hentun kielelle.
— Onhan naapurilla vielä kassoja tallella, sanoi hän ja siirtyi pyytämättä pöydän ääreen.