Jopa naurattikin. Ei oltu kipeitä eikä köyhiä. Jopa olisi käskenyt, kun oli käsissä talot ja tavarat ja joskus sai näin maistaakseen näitä kuusen kyyneleitä.
— Valuta vain siitä putelista, kehoitteli Aatami. — Ei tässä ole säästelemistä.
— Ja saahan sitä toista, jos loppuu. Pitäisihän tätä saada joulukseen.
Vaiettiin. Oli mukavaa kuunnella, miten veri suonissa rupesi soutamaan ja mieli nousi pahoista painajaisista.
Ja kun aloitettiin tarinat jälleen, niin turistiin kaikenlaista. Hentu lohdutteli Aatamia maittensa menetyksestä ja Aatami samoin Hentua.
Eikähän se surulla muuttunut. Tehkööt nyt maailman mieleisekseen. Katsotaan sitten miten kauan se pystyssä pysyy, kun entiset rengit rupeavat isänniksi.
Onhan sitä mukava katsoa. Ei ole tietävinäänkään, kun rupeavat nurin menemään. Apua ne vielä tulevat pyytämään, vaikka nyt ovat niin helvetin komeita, että pois tieltä. Ei pidä sitten olla tietävinäänkään.
Puhuttiin jo akoistakin. Oli kumpaisellekin sattunut semmoiset joutavanpuoleiset. Nuristiin päiväkaudet tyhjistä ja pupatettiin pienimmistäkin asioista.
Aatamin korvallisia kuumensi ja päässä humisi mukavasti. Kun sattui hyvä ystävä siinä ole maan, niin tuli puhuneeksi salaisimpiakin asioitaan. Heltyi ja supatteli Hentulle:
— On tämäkin Loviisa paisunut semmoiseksi tynnyriksi. Ei siinä sekään ruumiillinen puoli oikein tahdo viehättää. En näes ole minäkään vielä niin vanha veriltäni, ettei joskus sekin johtuisi mieleen. Sinulla se on eukko vielä nuorteassa kunnossa.