22.
Osasipa laittaa jouluksi sopivan ilman. Pyrytti lunta ja tuuli vonkui ja ujelsi nurkissa.
Harjamaan Aapo riisui jo ennen päivällistä hevosensa ja tehtyään välttämättömät ulkotehtävät vetäytyi suojiin joulusaunaa, odottamaan.
Tuntui muutenkin painostavalta ja ilma sitä vielä lisäsi. Joulutunnelmiin ei päässyt, vaikka vanha äiti laittoi kaikki jouluksi niinkuin ennenkin. Olihan tämä viimeinen joulu vanhassa kodissa, jossa muisti joulujen vieton varhaisesta lapsuudesta asti.
— Ei kai äiti tahdo joulukirkkoon tällaisella ilmalla? kysyi Aapo äidiltään.
— Tuskinpa haluaisin, vaikka olisi ilmakin. Tämän viimeisen joulun kotona jaksaa viettää kirkottakin.
Äitiä siis painosti niinkuin häntäkin. Isä ei siitä mitään ilmaissut, kun oli muutenkin vaitelias ja vähäkuuloinen eikä ottanut osaa puheisiin.
Aapo oli aina ennen lapsuusjouluja muistellen laittanut kuusen. Nytkin oli hän tuonut sen metsästä, mutta se oli jäänyt pirtin porrasten pieleen. Kynttilöitäkin oli hän varannut vanhaan tapaan. Äiti oli pistänyt niistä muutamia vanhaan kolmihaaraiseen messinkijalkaan ja asettanut sen Aapon pöydälle.
Ei puhuttu mitään saunasta palattua. Äiti tarjosi kahvia, ja Aapo sytytti kynttilät. Peittääkseen apeata mieltään koetti kumpainenkin syventyä lehtiinsä, joita Aapo oli varannut.
Minkälaista lienee ensi jouluna kodissa, jonka hän takamaalle rakentaa? Se kysymys vei aina Aapon ajatukset. Sitä samaa kai mietti äitikin, koskapa vain selaili joululehteään, syventymättä siihen.