Tyttö oli noussut seisomaan. Poskipäillä paloivat tummat veret. Hänen omat vanhempansa häpäisivät noin häntä.
Kustaa oli tempaissut lakin tytön päästä, katseli sitä ja heitti nurkkaan.
— Hyi saatana, kun kynteni pilasin. Pthyi!
Tyttö karahti tummanpunaiseksi kasvoiltaan, otti lakin, painoi päähänsä ja meni ovelle. Vaivoin sai hillityksi itsensä.
— Isällä ja äidillä ei siis ole yhtään hyvää sanaa minulle.
— Vai vielä tässä hyviä…!
— Taitaisi pitää vielä kiitellä! Siellä on veljesi ja eikö sinne jäänekin.
— Hyvä kun jäisi. Murhaajaa en minä tunnusta veljekseni! kuohahti tyttö.
— Mene helvettiin! kivahti Kustaa nousten seisomaan. — Eläkä astu tähän pirttiin, jollet mieltäsi muuta!
— Sitä minä en tee!