— Miks'en puhu! Taidat toimittaa uudestaan telkien taa!
— Enhän ole ennenkään toimittanut, puolustautui tyttö ja katseli arkana ja kuin säälien isäänsä.
— Et! Ilkeääkin, raato, ilmiantaa omat vanhempansa! Etkä yhtään häpeä!
— En, lausui tyttö varmasti. — Ennemmin saisin hävetä nyt, jos en olisi ilmoittanut.
— Vankinapa pitivät itseäsikin, rähähti Saara nauramaan. — Ei ollut siitäkään apua. Häpeämätön olet!
Tyttö ei ollut samaa odottanut äidiltään kuin isältään. Ripsien raosta vierähti pari pisaraa.
— Mitä varten nyt äitikin… minähän olen tehnyt kaikessa oikein ja…
— Vai oikein! Menit suutasi niille soittamaan, nämä palkkioksi pistävät tyrmään, ja kun sieltä tämä pääsee, niin suoraa päätä lahtarien haavoja nuolemaan. Hyi helvetti!
— Minä pyytäisin isää nyt…
— Ja mikä se on tuo laitos sinun päässäsi? keskeytti äiti. — Eikö liene lahtarien lakki. Taisit sen siellä joltakin kaatuneelta siepata. Ilkesit tuota lähteä näyttelemään!