Saara hykerteli käsiään ja naurahteli hämillään:
— Raamattuhan se… jos sitä korkea oikeus niinkuin tarvitsee.
— Viekää helvettiin!
Saara häkeltyi, mutta selvisi pian ja naurahti. Olisihan hänen se pitänyt tietää, että eihän ne sitä raamattua…
— Tunnustetaanko vallankumousoikeus lailliseksi? kysyi suutari, joka oli heittänyt hatun pois päästään, jota esimerkkiä toisetkin olivat seuranneet.
— Tunnustetaan.
— Hyvä. Istunto siis aloitetaan. Kennäs toimikoon sihteerinä.
Seurasi taaskin tovin kestävä hiljaisuus. Puheenjohtaja teroitteli tärkeän näköisenä kynäänsä, ja sihteeri järjesteli papereitaan. Vanha seinäkello löi rämisten kahtatoista, ja kuin ihmeen kautta sen heiluri seisahti viimeisen lyönnin jälkeen. Hiljaisuus tuntui kaamealta. Salainen, raskas käsi näytti taas painavan läsnäolijoita.
— Meillä ei ole aikaa hukattavana minuuttiakaan. Kansan pyhä asia ei salli viivyttelyä. Vallankumouksen vastustajat on tuomittava täällä niinkuin muuallakin yhtään armahtamatta. Nyt on hetki lyönyt, jolloin kansan sortajat saavat tuomionsa. Tuomiot tekee nyt kansa itse ja panee täytäntöön myöskin. Meidän on siis nyt käsiteltävä, ketkä tällä paikkakunnalla katsotaan vaarallisimmiksi vallankumoukselle. Heille julistetaan kuolemantuomio, jonka he täysin ovat ansainneet. Vähemmän vaaralliset jäävät vangiksi, kunnes vallankumous on loppuun suoritettu. Kansa, siis läsnäolijat, saavat nyt ehdottaa tuomittavat ja lausua heidän nimensä tälle vallankumousoikeudelle.
Joukko näytti selviävän äskeisestä painajaisesta ja osoitti taas kiihtymyksen oireita.