Eihän tässä mitä muralla. Ja Juho vei hevosen takaisin talliin.
Emäntä käveli pihamaalla. Hänelläkin oli surunsa. Kasvot veti kurttuun ainainen huoli pojista ja taloudenhoidosta. Piiatkin olivat laiskistuneet ja käyneet kovin ilkeiksi kapinan aikana. Työt tehtiin miten sattui, ja iltaisin oltiin kylillä menossa. Sieltä palattua puhuttiin kaikenlaista. Siellä ja siellä olivat punaiset voittaneet ja lahtarit vangittu. Tännepäin kuului olevan punainen armeija tulossa. Sitä kuunnellessa tahtoi väkistenkin loppua kärsivällisyys. Kaikesta puhuttiin vielä niin vahingoniloisella äänellä.
Emäntä meni navettaan. Eivätkös olleet taas juttuamassa keskellä kiireintä lypsyaikaa. Rehuakin oli kannettu parsiin, niin että lehmät sotkivat sitä allensa. Kuului taaskin, että punaisten tuloa toivottiin.
— Älkää hyvät lapset… aloitti emäntä hiljaiseen, lempeään tapaansa.
Piiat vain murisivat vastaan ja uhkailivat. Täytyi mennä pois, kävipä navettatöiden miten tahansa. Kauankohan tätäkin menoa kestäisi?
Isäntä oli mennyt tupaan ja alkanut askaroida vanhan reen kimpussa. Ilta jo hämärsi. Piisissä hehkui valkea. Emäntä navetasta tultuaan oli nostanut kahvipannun pöydälle ja pyyteli Juhoa kahville.
— Kuinka kauan sinä luulet tämän kestävän? kysyi emäntä hiljaa, kääntäen kärsivän näköiset kasvonsa isäntään.
— Mikäpä sen tiesi. Saattaa kestää kauankin. Onhan niillä ryssiä apuna.
— Saattavat ehkä voittaakin.
— Sitä minä en vielä usko. Pianpa se oli Pohjanmaakin puhdasta. Kunpa saisivat vain aseita.