VII.
Taistelu oli vaiennut ja ilta läheni. Kauempaa vain kuului joitakin yksinäisiä kiväärinlaukauksia. Sitten tuli suuri, salaperäinen hiljaisuus.
Tuomas ja Lauri olivat sattuneet samaan joukkueeseen ja majoittuivat nyt muitten mukana taloon, jossa olivat edellisenä yönä punaiset mellastaneet. Vielä äsken junavaunussa, tullessaan rintamalle, olivat miehet piloja puhuneet ja naureksineet. Nyt tuntui niinkuin näkymätön, outo käsi olisi koskettanut olkapäähän ja joku ääni kysynyt: »Mitenkäs se on sinun laitasi, pysytkös rohkeana vai pelkäätkö? Aamulla voidaan sinut jo korjata pois kylmenneenä.»
Tuomas ja Lauri vakuuttivat tuntemattomalle, etteivät pelkää. Rauhallisina riisuivat varustuksensa ja ryhtyivät illallistaan valmistamaan.
Johtui siinä kotoinen illallinen mieleen.
Äänetönnä saattavat nyt Mäenpäässä istua illallisella. Äidin silmät ovat punaiset hänen tullessaan ruokapöytään, jossa palvelijoilla on ollut tavanmukaiset juttelunsa. Isä vaikenee ja katsahtaa säälien äitiä.
Pala tuntui vaikeasti painuvan alas. Mitä helkkaria! Lapsettamaanko tässä…
— Aseisiini Pian aseisiin, mars, mars!
Komennus kuului ovelta, jossa muutamat miehistä olivat jo menossa.
Tuntui oudon juhlalliselta lähteä ensimmäiseen taisteluun. Ulos tultua aikoi kuulua tykistön ukkosta muistuttava ääni.