Mäenpäässä varmaankin käyvät aamiaiselle. No, mutta kirottuako sitä tässä nyt…
Muuan samaan suojeluskuntaan kuuluvista pojista oli yöllä saanut haavan leukaansa. Veri punoitti siteen läpi, poika kiroili ja uhkasi kostaa ensi kahakassa.
Alempana tiellä laukkasi lähetin hevonen vaahtoavana. Selkäpuolella liikkui hevosmiehiä. Toivat ampumatarpeita ja korjasivat jäältä kaatuneita. Olivat kai vielä viikko sitten olleet muranajossa. Nyt ajettiin ruumiita. Eikö tämä todellakin ollut kauhean typerää ja hullua?
Kenttäkeittiö oli siirretty muutamien satojen metrien päässä olevaan taloon sivustassa. Miksi ei laskettu aamiaiselle? Siellä näkyi liikkuvan poikia tullen ja mennen.
Punikkien puolella jymähteli taas tykin laukauksia. Shrapnelli räjähti korkealla ilmassa, toinen, kolmas… Sepäs oli ilotulitusta.
Pojat pilailivat ja naureksivat punaisten umpimähkäisllee ammunnalle. Joutivat räiskytellä. Lystikseenhän sitä kuunteli ja katseli. Olisi vain saanut syödäkseen, niin olisi perhanan mukavaa!
Tykistötuli kiihtyi. Se oli kai merkkinä pian tapahtuvaan hyökkäykseen. Lauri oli tullut Tuomaan lähelle ja tähysteli mielenkiinnolla punaisten tulitusta.
— Peloittaako sinua, poika? kysyi Tuomas veljeltään.
— Ei vähääkään. Peukaloon vain koskee niin vietävästi. Käskivät hoitelemaan haavaa, mutta johan tästä nyt malttaa. Pian kai tässä saadaan räiskytellä.
— Painuhan paikoillesi.