Tykistötuli vaikeni. Aikoivat varmasti hyökätä. Tiedustelijat palasivat, kohta kuului komento:
— Ketjuun, eteenpäin mars!
Joukko lähti liikkeelle.
Konekivääriosastot marssivat etumaisina. Toiset joukkueet olivat tehneet kiertoliikkeen, ja punaisten sanottiin joutuvan varmasti saarrokseen.
Peltoaukeaman takaa alkoi voimakas kiväärituli. Paikat haettiin nopeasti, ja lumessa maaten alkoi ammunta.
Joku päälliköistä kiroili. Paikka oli huono hänen mielestään. Olisi pitänyt ehtiä pellon syrjään, johon konekiväärimiehet olivat jo ehtineet. Kesken kiivainta ammuntaa muutettiin asemia, eikä kukaan haavoittunut.
— Sepä merkillistä, ajatteli Lauri, jonka korvien ohi olivat kuulat jo monta kertaa lentäneet.
Ammunta väliin taukosi ja alkoi uudelleen. Päivä painui jo illoilleen. Viimein komennettiin eteenpäin kuulien vinkuessa, shrapnellien räjähdellessä.
Metsikössä syntyi taistelu, jota käytiin puulta puulle siirtyen. Käsipommit räjähtelivät puolella ja toisella, miehiä kaatui, hanget punoittivat verestä. Huohottaen, raivokkaina kuin ärsytetyt pedot syöksyivät miehet vastakkain. Sanojakin jo vaihdettiin.
— Lyökää, lyökää pojat punaryssiä! Muistakaa kotia ja häväistystä.