Oltiin pääsiäislauantaissa. Juho palasi kirkonkylästä, jossa oli ollut pitäjän toimeenpanemissa kaatuneiden sankaripoikien hautajaisissa.
Viisi valkoisiin verhottua arkkua oli laskettu yhteiseen sankarihautaan. Se oli sen pitäjän ensimmäinen raskas uhri maan vapaudelle. Milloin seuraisi toinen ja kolmas? Taistelu voi olla vasta puolitiessään.
Ei oltu ennen tällaista pääsiäislauantaita vietetty. Kukapa osasi tätä ajatella vuosi takaperin.
Nyt odotti koko kansa suurta pääsinpäiväänsä. Uhrit sen saavuttamiseksi olivat raskaita, mutta kukaan ei nureksinut. Usko oikean voittoon pysyi horjumattomana.
Juho ajeli verkalleen. Talojen pihoissa tien varrella liikuttiin lauantaiehtoon askareissa. Muutamissa taloissa olivat jo saunat lämminneet ja miehet menivät alusillaan kylyyn. Allapäin ja hiljaisina liikkuivat ihmiset pihateillään.
Kotipihaan päästyä johtui Juholle mieleen, että oli juhla tulossa ja monessa mökissä, joista kapina oli temmannut miehet vankilaan ja punaisten rintamaan, oltiin ilman leipää. Kukaan ei kotiin jääneitten asemaa ajatellut. Kohdeltiin vihaisesti, jos tulivat apua pyytämään. Eksyneitä ovat isät, mikseivät olisi sitä yhtä hyvin äiditkin. Ja lapsethan olivat syyttömiä raukkoja.
Kuka heidänkin pääsiäistään ajatellee? Suuri mestari ainakin käski rakastamaan vihamiehiään.
Vanha Tuomas tuli riisumaan hevosta.
— Annahan olla, minun on vielä mentävä mökkeihin viemään ruoka-apua, virkkoi isäntä kiirehtien tupaan.
— Eikö hittoja! Punalistien perheitä tässä mukamas… jurisi Tuomas, —?
Min'en antaisi.