Juho seisoi mietteissään tuvan lattialla. Äsken kyyryyn painuneet hartiat olivat taas jo ojenneet, ja mies näytti saavan entisen ryhtinsä takaisin.
Ei sopinut surulla muistella miestä, joka oli tehtävänsä täysin määrin täyttänyt kotona ja taistelukentällä. Ja kun se nyt kerran on välttämättömyys, että sodassa kaatuu miehiä, niin ei kai se surmanluoti niitä valikoi. Ja joka on määrätty kaatumaan, se kaatuu.
Eihän voinut kieltää, että isku oli hänelle raskas. Mutta se voisi käydä vieläkin raskaammaksi. Laurikin saattaa vielä mennä samaa tietä. Hänen täytyi nyt täyttää Tuomaan jättämä aukko. Voisihan hänkin vielä sille matkalleen jäädä.
Mutta isäin perintötaloille ja koko maalle oli vahinko suurin, kun miehet harvenivat.
Juho oli mennyt kamariinsa ja ottanut kyläilyvaatteensa esille. Henkiessä tuli mieleen: tuossapa se Tuomaskin kenki lähtiessään. Mahtoikohan ajatella, että jos on viimeinen matka? Lieneekö sitä kukaan ajatellut sotisopaan sonnustautuessaan. Olisi silloin taitanut moni lähtö jäädä lähtemättä.
Juho katseli ikkunasta ulos. Tuli väkistenkin mieleen, miten käy talolle, jos he kaikki sortuvat sotateille. Jäisi vain vanha äiti taloa hoivaamaan, ja tokkopa hänessäkään kauaksi hoivaajaa olisi. Suru kallistaisi sinne omiensa joukkoon.
Mutta kaikkeapa tässä… Ei sopinut viimeistä onnettomuutta kuvitella edeltäpäin. Eikä saanutkaan. Aloitettu työ oli suoritettava loppuun.
Emäntä oli tullut tupaan ja huomasi Juhon lähtöä puuhaavan.
— Mihin sinä nyt…?
Juho mietti: