— Mutta aamulla saattavat jo lähteä rankaisuretkille, kun tietävät.
— Tietäväthän ne sen kumminkin. Joka talossa on jo aamiaispöydässä miestä ja kahta vähemmän.
— Voidaan sitä mennä suksillakin.
— Kai se niin on parasta.
— Ja älkää te täällä hätäilkö, varoitteli Tuomas. — Kotinurkkia varten järjestetään seisova joukko.
— Mukaan minäkin lähtisin, jos en olisi näin vanha, virkkoi Mikko.
— Tarvitaan niitä miehiä täälläkin. Meillä täällä voi olla työtä parhaiksi kotinurkkia säilytellessä, arveli Juho.
Naapurin isäntä toivotti hyvää yötä ja painui ulos. Pojat jäivät vielä hetkiseksi isänsä kanssa puhelemaan. Puhuttiin talon yhteisistä asioista siltä varalta, että matkalle-lähtijöistä sattuisi joku jäämään tai vanha isä kotinurkilla kaatumaan. Pelko ei tuntunut erikoisesti ketään vaivaavan. Pojista vain tuntui, niinkuin painostava tunne olisi jo jotakuinkin lauennut. Pääsihän nyt toimimaan. Toimintaa odotellessa oli aika tuntunut pitkältä.
Emäntä laitteli evästä reppuihin hiljaa päivitellen sitä, että oli tällaisiin aikoihin eletty. Sodasta oli tähän asti vain puhuttu, nyt se syttyi omilla kotinurkilla. Mutta eihän tällaistakaan jaksanut enää kestää. Parasta kai oli, että miehet lähtivät selvitystä tekemään. Kunpa vain terveinä palaisivat!
Kello löi pirtissä rämisten kaksitoista. Pojat sitoivat reput selkäänsä ja hyvästelivät. Äidin kasvoille vierähtivät kirkkaat pisarat. Muuta ei voinut puhua kuin Jumalan siunausta toivotella ja pyytää pian takaisin tulemaan.